lauantai 13. huhtikuuta 2013

Stressi, "ystäväni"

Ystäväni ja perheeni tietävät että stressaan paljon, ja helposti. Joskus sen saattavat huomata työkaveritkin pikaisista tiuskaisuista, tohottamisesta tai hyperaktiivisesta, jopa maanisesta häsellyksestä ja mukakiireestä. Stressaantuneena stressaannun lisää kun huomaan käyttäytyväni "stressaantuneesti". Ja sitten jos ei ole mitään erityistä mistä stressata, keksin kyllä jotain. Milloin on koti imuroimatta, milloin siihen yhteen sähköpostiin vastaamatta, joskus rahasta, toisinaan stressaan jopa siitä että on vapaapäivä tai siitä keskenjääneestä stressinhallintakirjasta joka makaa sängyn vieressä (niiden pölypallojen kanssa). 

Nyt stressin aiheena on parin viime kuukauden aikana (muunmuassa) ollut tämä blogi. "Minun PITÄÄ kirjoittaa sinne", ajattelen. Olen vaientanut tämän äänen päässäni sanomalla itselleni "Sinulla on tärkeämpääkin tekemistä, priorisoi" tai "Sinun pitää välillä levätäkin" tai "Inspiraatio tulee kyllä, kirjoitan sitten". Niinpä niin.

Välttelyn maailmanmestari


Stressiä, ainakin minulle, ja uskallan väittää että monelle muullekin, aiheuttaa eniten asioiden välttely. Olen vältellyt blogiin kirjoittamista nyt yli kaksi kuukautta. Mitä pidemmälle välttelen, sitä vaikeammaksi ja korkeammaksi toimeen tarttumisen kynnys muodostuu. Pahimmillaan näitä kynnyksiä kasaantuu vastaamattomien sähköpostien, tekemättömien (koti)töiden, treenaamisen (tai treenaamattomuuden), kiireen ja negatiivisten ajatusten myötä useita päällekkäin. Kynnys nousee Kiinanmuurina edessäni. 

Ihminen toimii mm. stressihormoni kortisolin takia (hetkellisesti) tehokkaammin ja aikaansaavammin stressissä. Se on elinehtomme, emme selviytyisi ilman stressiä. Mutta entä jos stressistä tuleekin koko elämän täyttävä tila, päivästä ja viikosta toiseen? Ja minun, "hyvinvoinnin ammattilaisen", jos jonkun pitäisi tietää miten väärään suuntaan tässä kohtaa lähdetään jos stressaa maailmankaikkeuden mittakaavassa aika pienestä asiasta kuten blogikirjoitus. Ja siitä huolimatta se kirjoittamaton blogikirjoitus stressaa. Ja siitä huolimatta välttelen sen kirjoittamista. Tieto sen kuin lisää tuskaa.

Härkää sarvista, tartu toimeen, just do it ja hyväksy tosiasiat


Vaihtoehtoja on vähintään kaksi:  Tarttua toimeen, purkaa se muuri tiili tiileltä. Tai antaa muurin kasvaa kasvamistaan. Olen elämäni aikana purkanut kymmeniä, ellen satoja, kiinanmuureja. Joka kerta se kuitenkin on (onneksi) hieman matalampi ja jossain vaiheessa voin lakata kutsumasta sitä kiinanmuuriksi. Ja voin myös hyväksyä että asioiden kasaantuminen jatkuu tästä eteenpäinkin aika ajoin. Elämästä ei tule valmista, edes meille organisoinnin perfektionisteille. Aina on jotain jonka voisit vielä tehdä. Aina on jotain mihin tarttua. Aina löytyy jotain mitä "pitäisi". Hyväksy se ja tartu niihin asioihin joille voit tehdä jotain ja jätä energiaa vievät välttely ja turhien asioiden murtehtiminen. Joskus voi olla myös tekemättä mitään, ja se on paras ratkaisu siinä hetkessä.

Automaatista manuaaliin

Aivomme toimivat suuren osan ajasta automaatio-ohjauksella. Kun opimme jotain uutta; uusi treeniliike, autolla ajaminen, uudet työtehtävät, toimintamallit (kuten mainoskatko = kävele jääkaapille), tulee asioita toistaa useita kertoja jotta opimme ne niin hyvin että voimme luottaa asioiden hoituvan "automaattisesti". Jotkut automaatit ovat hyviä. On ihan hyvä että esimerkiksi autolla ajamiseen ei tarvitse kuluttaa ihan niin paljon energiaa kuin silloin 18-vuotiaana autokoulussa kurvaillessa. Jotkut toimintamallit ovat kuitenkin haitallisia, kuten tämä jääkaappiesimerkki. Se todennäköisesti johtaa huonoimpiin elämäntapoihin (napostelu), varsinkin jos on käynyt automaattiohjauksella myös kaupassa.


"Oppimisessa on kyse aktiivisesta tiedon muokkaamisesta, jäsen­tämisestä ja merkitysten analysoinnista ja siihen vaikuttavat vahvasti yk­silön tavoitteet, tunteet ja motivaatio. Tiedon painuminen muistiin tarkoittaa tiedonvälitystä tiettyjen hermosolujen välillä, mikä tarpeeksi pitkään jatkuessaan muuttaa hermosolujen keskinäistä viestintää pysyvästi." (Lähde)

Olen lukenut viime päivinä erilaisia blogeja ja saanut taas näitä automaattisia stressipistoja sydämeeni. "Muut kirjoittavat useasti viikossa", "Minunkin PITÄISI" ja pahimmillaan todellakin: "Olen huono". 

"Tarpeeksi pitkään jatkuessaan muuttaa hermosolujen viestintää pysyvästi." Aivot tarvitsevat siis toistoa uuden oppimiseen. Sen sijaan että moitin itseäni kirjoittamattomasta blogista, voin muuttaa toimintani automaattista suuntaa ajattelemalla toisin. Aina kun muistan. Aivot eivät nää eroa todellisuuden ja ajatusten välillä, ne reagoivat kaikkiin annettuihin viesteihin, niin ulkoisiin (sapelihammastiikeri hyökkää) kuin sisäisiinkin (ajatus "Olen vaarassa!") kuin ne olisivat kaikki totta ja keho toimii sen mukaan. Jos toistan tarpeeksi usein olevani huono koska en ole kirjoittanut sitä kirottua tekstiä, alan toimimaan ja uskomaan oman profetiani mukaisesti. Siitä huolimatta että tiedostan tämän joskus (tai oikeastaan aika usein) automaatio-ohjaus kytkeytyy kuitenkin huomaamattani päälle ja siirryn jälleen ohjaamosta matkustajaksi. Silloin on oiva hetki  havainnoida mitä juuri tapahtui ja miksi, enemmin kuin moittia siitä että antoi näin tapahtua taas. Ensi kerralla olen taas viisaampi. Jo se, että tiedostan "huonon"  tai "väärän" toimintamallini, auttaa oikeaan suuntaan.

Luettuani tänään aamupäivällä Joni Jaakkolan blogikirjoituksen päätin tarttua toimeen. Mitä sitten jos tämä teksti ei ole se maailman täydellisin tai oivaltavin (vaikka omasta mielestäni tästä tuli oikeastaan aika hyvä). En kirjoittanut mitään mullistavaa tai uutta mitä ei Googlettamalla löytäisi. Kuitenkin: Tartuin toimeen ja tein sen. Olen taas askelen lähempänä manuaaliohjausta. 

Kiitos Joni!



Aurinkoisia kevätpäivä toivottaen,
Lotta

PS. Kirjoitin tämän jutun torstaina, nyt on lauantai. Päätin liittää mukaan videon maaliskuulta ja tietenkin se piti ensin editoida ja hioa valmiiksi ;)